Powered By Blogger

perjantai 27. huhtikuuta 2012

Ennakoimattomia seurauksia.

"For every complex problem there is an answer that is clear, simple, and wrong." - Henry Louis Mencken

SS Eastland kaatuneena Chicagon satamassa 24.7.1915
RMS Titanicin uppoamisesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 100 vuotta. Neitsytmatkallaan jäävuoreen törmänneen matkustajalaivan onnettomuudessa kuoli noin 1500 ihmistä. Uppoamattomaksi laivaksikin tituleerattu alus oli aikansa suurin, nopein, kaunein ja mahtavin, insinöörien märkä päiväuni ja ennenkuulumattoman ylellisyyden ja luksuksen ruumiillistuma. Sokea usko teknologiaan ja edistykseen sekä toisaalta tiedossa olevien riskien vähättely aiheuttivat onnettomuuden, jonka traagisuus ei ole 100 vuodessa hälventynyt mihinkään, oikeastaan päinvastoin. "Mikä on oman aikamme Titanic? Onko se ilmastonmuutos, väestönkasvu vai talouskriisi?" Tämä kysymys tuntuu nousevan esille, joka kerta kun laivasta puhutaan. Onnettomuudesta ja siihen johtaneista syistä ei ole kovin vaikea kaivaa symboliikkaa ihmisen ja luonnon törmäyksestä, sokeasta teknologiauskosta, ylimielisyydestä, ahneudesta tai järjettömästä riskinotosta ja piittaamattomuudesta erilaisia varoitusmerkkejä kohtaan. Titanicin myötä mureni osaltaan teollisen vallankumouksen ja sen mukanaan tuoman teknologisen edistyksen illuusio siitä, että ihminen oli nokkela, erehtymätön ja luonnonvoimista lopullisen niskalenkin ottanut laji. Paras ja uusin teknologia tai insinööriosaaminen ei pelastanut laivaa sen surulliselta kohtalolta. Joidenkin arvioiden mukaan ylimielisyys varoittavia signaaleja kohtaan itse asiassa loi puitteet täydelliselle katastrofille. Titanic oli tragedia, mutta kirjoitukseni tarkoituksena ei ole kuitenkaan ruotia tätä tapahtumaa, vaan erästä toista ja vähemmälle huomiolle jäänyttä laivaonnettomuutta, joka tapahtui muutama vuosi Titanicin epäonnekkaan neitsytmatkan jälkeen.

SS Eastland oli sisävesialus, joka liikennöi Pohjois-Amerikan Suurten järvien alueella. Eastlandin ongelmana oli ollut sen rakentamisesta asti epävakaus. Alus oli toimintansa aikana ollut useamman kerran läheltä piti-tilanteessa, jossa laivan hallitsematon kallistuminen oli aiheuttaa onnettomuuden. Yhtenä Titanicin suuren uhrimäärän taustalla olevana tekijänä oli ollut liian vähäinen pelastusveneiden määrä. Onnettomuuden jälkeen kaikkiin laivoihin - Eastland mukaan lukien - asennettiin merkittävästi lisää pelastusveneitä. Pelastusveneiden aiheuttaman lisäpainon takia laivan puukantta jouduttiin vahvistamaan betonilla, joka vain pahensi epävakausongelmaa. Heinäkuun 24. päivänä vuonna 1915 matkustajia täynnä oleva SS Eastland keikahti vasemmalla kyljelleen Chicagon satamassa. Satama-allas oli kuusi metriä syvä ja laiva itse oli vain kuuden metrin päässä laiturista. Laivan sisällä olleista ihmisistä 844 hukkui tai kuoli hypotermiaan, ennen kuin laivan taivasta kohti osoittava kylki saatiin polttoleikattua auki.

Höyrylaiva Eastland ei ole saanut historiankirjoituksessa samanlaista kulttiasemaa kuin Titanic. Pienempi uhrimäärä saattaa olla osaltaan tätä selittävä tekijä, mutta henkilökohtaisesti epäilen, että syy on paljon raadollisempi. Tapahtuma on kaikin puolin liian epämiellyttävä muisteltavaksi. Eastlandin kohtalosta puuttuvat suuren draaman ja mahtipontisen historiankirjoituksen elementit: sankarit, traagiset ihmiskohtalot, loppuun asti soittava orkesteri, Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet sanomassa hyvästejä toisilleen hyytävässä vedessä. Kuusi metriä syvään satama-altaaseen pakokauhun vallassa hukkuvien ihmisten kohtaloissa ei ole Hollywoodin edellyttämä draaman kaarta ja jaloa kohtalokkuutta. Eastlandin kellahtaminen oli lyhyt, kaoottinen, ja sanalla sanoen nolo tragedia, joka vain osoitti kuinka hölmöjä ja avuttomia me ihmiset voimme pahimmillaan olla.  Keskittymällä yksittäiseen ongelmaan onnistuttiin luomaan edellytykset totaaliselle katastrofille, jonka syyksi ei voitu laittaa luonnonvoimia tai täysin ennustamatonta ja epäonnekasta tapahtumasarjaa.

 Juuri tästä syystä Eastlandin tarinassa on mielestäni paljon enemmän opittavaa kuin Titanicissa. Valikoiva ja kaunisteluun taipuvainen voittajien historia usein unohtaa ihmiskunnan nolot, rumat ja säälittävät hetket.  Eastlandin kohtalo kuvaa kuitenkin osuvasti lyhytnäköisyyttä ja kyvyttömyyttä ymmärtää toimintamme pitkän aikavälin seurauksia edes alkeellisella tavalla. Suuri osa kohtaamistamme ongelmistamme on itsemme aiheuttamia. Emme kykene tai halua hyväksyä niiden äärimmäisen monimutkaista luonnetta, vaan pyrimme luomaan nopeita ja yksinkertaisia ratkaisuja tilanteisiin, jotka eivät sellaisia ole. Vähennämme riskejä yhdessä paikassa, ja samalla teemme itsestämme haavoittuvaisempia toisaalla. Olemme äärimmäisen hyviä ratkaisemaan jo kerran tapahtuneita katastrofeja, mutta äärimmäisen huonoja ymmärtämään niitä, jotka ovat kulman takana. Ehkä emme myöskään halua ajatella, kuinka kiikkerän laivan olemme omasta yhteiskunnastamme itse asiassa rakentaneet.  

"Älkäämme sentään liiaksi mairitelko itseämme niillä voitoilla, jotka ihmisinä olemme saaneet luonnosta. Tämä kostaa meille jokaisen sellaisen voiton. Jokainen voitto tuo tosin alkuvaiheessa mukanaan seurauksia, joita olemme toivoneet, mutta toisessa ja kolmannessa vaiheessa sen vaikutukset ovat kokonaan toisenlaisia, odottamattomia, jotka hyvin usein tekevät tyhjäksi aikaisemmat tulokset." - Friedrich Engels

Nicholas Nassim Taleb on kirjoittanut paljon epävarmuudesta ja huonosta kyvystämme sietää sitä. Pakotamme maailman laatikon sisäiseen malliin, jossa riskit ovat normaalijakauman mukaisia ymmärrettäviä ja hallittavia ilmiöitä. Kuitenkin ns. outlierit - tilastollisesti vieraat ilmiöt - ovat niitä, joista meidän tulisi olla kiinnostuneita, mikäli haluamme ymmärtää miten maailma oikeasti toimii.

"The inability to predict outliers implies the inability to predict the course of history, given the share of these events in the dynamics of events. But we act as though we are able to predict historical events, or, even worse, as if we are able to change the course of history. We produce thirty-year projections of social security deficits and oil prices without realizing that we cannot even predict these for next summer - our cumulative prediction errors for political and economic events are so monstrous that every time I look at the empirical record I have to pinch myself to verify I am not dreaming. What is surprising is not the magnitude of our forecast errors, but our absence of awereness of it. This is all the more worrisome when we engage in deadly conflicts: wars are fundamentally unpredictable (and we do not know it). Owing to this misunderstanding of the causal chains between policy and actions, we can easily trigger Black Swans thanks to aggressive ignorance - like a child playing with a chemistry kit."

Talebin mukaan voimme tutkia maailmaa kahden erilaisen lähestymistavan kautta. Voimme joko keskittyä normaaleihin tilanteisiin ja sivuuttaa äärimmäisyydet pois tai ajatella, että ymmärtääksemme maailmaa meidän täytyy nimenomaan ottaa huomioon ns. mustat joutsenet, koska niihin sisältyy merkittäviä, dramaattisia ja kumuloituvia vaikutuksia. Onko hyötyä tutkia rikollisia ja murhaajia päivinä jolloin he eivät tee rikoksia, vaan käyttäytyvät normaalisti? Onko järkevää lähestyä lääketiedettä tutkimalla terveitä ihmisiä, eikä epidemioita ja hurjia tauteja? Onko hyödyllistä tutkia laivaonnettomuutta pelastusveneiden riittävyyden kautta? Normaali on usein epärelevanttia päätöksenteon kannalta, kuitenkin näin suhtaudumme suurimpaan osaan yhteiskunnallisia ilmiöitä.

Lähes kaikki yhteiskunnallisesti merkittävät ilmiöt ovat harvinaisia, mutta tapahtuessaan suuria shokkeja ja hyppäyksiä, joilla on pitkäaikaisia vaikutuksia. Kuitenkin keskitymme yleensä tutkimaan nimenomaan normaalijakaumalle asettuvia tapahtumia. Tällä tavalla teemme yhteiskunnat erittäin haavoittuvaisiksi, koska kuvittelemme, että hallitsemme ilmiöihin liittyvät riskit. Finanssimaailmasta alkanut talouskriisi on jo puhki kulunut esimerkki tästä itse aiheutetusta haavoittuvuudesta. Se on kuitenkin äärimmäisen relevantti, koska tuntuu, että (tästäkään) kriisistä ei oikeasti ole opittu mitään. Seuraava kriisin siemen ei varmasti tule olemaan asuntomarkkinoiden johdannaisissa, mutta keskittymällä ainoastaan siihen unohdamme tilkitä jonkun kulman, jossa uusi kriisi pääsee rauhassa itämään.

Ihmiskunta on luonut maailmasta tieteen, teknologian ja talouden avulla monimutkaisen paikan. Meitä ei ole yksinkertaisesti rakennettu intuitiivisesti ymmärtämään näin monimutkaista todellisuutta. Huolimatta edistyksestä ja tieteellisestä kehittymisestä tulevaisuutta tulee olemaan entistä vaikeampaa ennustaa, koska ihmismieli ja yhteiskuntatieteet pyrkivät rakentamaan ideaalia siitä, että maailma ympärillämme on järjestelmällinen, selkeä, ennustettava. Historian tulkitseminen aiheuttaa ymmärtämyksen illuusion, jossa aikakaudet ja tapahtumat seuraavat nätisti toisiaan. Tätä pahentaa retrospektiivinen tarkastelu, joka pyrkii "selittämään" asioita, sen jälkeen kun ne ovat tapahtuneet ja dokumentoitu (vaikka kukaan ei osannut etukäteen ennustaa itse tapahtumaa). Historiasta tulee selkeää ja organisoitua vasta historiankirjojen sivuilla. Myös käytettävissä olevan informaation merkitystä yliarvioidaan. Tätä ilmiötä vahvistaa taipumus uskoa auktoriteetteja ja oppineita ihmisiä, jotka luovat käsitekategorioita maailmasta. Maailma on kuitenkin perusluonteeltaan kaoottinen. Ainoastaan hyväksymällä tämä tosiasia, voimme päästä jollain tavalla eteenpäin ja ehkä onnistua välttämään ainakin osa lajimme kohtaamista Titaniceista ja niistä aiheutuvista Eastlandeista.

Kirjoituksessa mainitut lähteet:

Engels, Friedrich (1844), The Condition of the Working Class in England in 1844.

Taleb, Nassim Nicholas (2008), Black Swan: The Impact of The Highly Improbable. Penguin Books New York.

maanantai 2. huhtikuuta 2012

Tupajumien ja torakoiden tärkeydestä.

Edward O. Wilson
"Onko nyt viimeinen puu jätettävä pystyyn mätänemään niin, että kaikki metsämme rämettyvät läpipääsemättömiksi ryteiköiksi, joita kauniisti kutsutaan luonnontilaisiksi aarniometsiksi. Ja kaikki tämä vain sen takia, että jokainen tupajumi ja torakka saisi viettää monimuotoista ja onnellista elämää" - Sauli Niinistö kritisoi kokoomuksen puoluevaltuuston kokouksessa vuonna 1997 Natura 2000-ohjelman valmistelua Suomessa.

Biodiversiteetti eli luonnon monimuotoisuus tarkoittaa laajasti koko maapallon elollisen luonnon monipuolisuutta. Tarkemmin sanottuna monipuolisuus ilmenee kolmella eri tasolla: yhden lajin geneettisenä, lajien välisenä ja kokonaisten ekosysteemien runsautena. Maailmassa arvioidaan olevan toista miljoonaa lajia omamme lisäksi. Monimuotoisuus on siis melkoista tällä maan, veden ja ilman täyttämällä planeetalla. Sitä mukaa, kun ihminen on saattanut toisia lajeja sukupuuton partaalle - joko metsästämällä tai tuhoamalla niiden elinympäristöt - on herännyt myös pohdinta luonnon monimuotoisuuden vähenemisen seurauksista. Mitä merkitystä kaiken maailman torakoilla ja ötököillä on?

Amerikkalainen biologi Edward O.Wilson toteaa 1992 julkaistussa kirjassaan Diversity of Life, että biodiversiteetti on ehkä arvokkain, mutta ihmisen vähiten arvostama resurssi. Toisin kuin monet muut ympäristöongelmat, sitä on vaikea havaita ja mitata. Tunnemme vain murto-osan maapallon lajeista, emmekä välttämättä aina tiedä jos jokin niistä häviää oman toimintamme seurauksena. Biodiversiteetin hautausmaa on täynnä nimettömiä kiviä, ja usein koko kiveä ei edes ole olemassa. Toinen syy ymmärtämättömyydelle on se, että luonnon monimuotoisuudessa on kyse valtavan suuresta ja monimutkaisesta vuorovaikutusten verkostosta ja olemme vasta viime vuosina oppineet käsitteellistämään sitä. Ekosysteemipalvelun käsite nousi laajempaan tietoisuuteen 15 vuotta sitten ja siitä tuli valtavirtaa vuonna 2005 tehdyn Millenium Ecosystem Assessmentin kautta. MEA oli yli tuhannen biologin valtava ponnistus, jonka avulla yritettiin piirtää kokonaisvaltainen kuva maapallon ekosysteemien toiminnasta ja merkityksestä. Ekosysteemipalveluilla tarkoitetaan elämää ylläpitäviä ja ihmisen hyvinvoinnin mahdollistavia luonnon tarjoamia palveluita, jotka jaetaan kolmeen eri ulottuvuuteen: tuotanto, -säätely ja kulttuuripalveluihin. Näiden palveluiden ansiosta meillä on mahdollisuus saada luonnosta ruokaa, kuituja, vettä, säädellyt ilmasto-olosuhteet, hyvän ilmanlaadun, kasvien pölytyksen, tuottavan maaperän ja kaiken hyvän lisäksi monia ei-materiaalia esteettisiä ja kulttuurisia palveluita. Lyhyesti sanottuna kaiken sen, mikä mahdollistaa olemassaolomme ja hyvinvointimme. Diversity of Life-kirjaa lukiessa tulee mieleen, että luonnon monimuotoisuuden säilyttämisen luulisi olevan kaikkien vähänkin järjissään olevien ihmisten ykköstavoite. Mutta niin kuin monet muutkin asiat ihmiskunnan historiassa ovat osoittaneet, järjellinen ajattelu ja sen pohjalta toimiminen ei useinkaan ole lajimme suurimpia vahvuuksia.  

Wilson toteaa omaan kokemukseensa perustuen, että biodiversiteetin vähenemisen merkitystä kyseenalaistetaan yleensä kolmessa eri vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa vedotaan historiaan. Lajeja nyt on aina tullut ja mennyt, eikö luonnossa vallitse viidakon lait ja vahvimmat lisääntyvät muiden kustannuksella? Maapallon historiassa eläneistä lajeista 98 % on arvioiden mukaan kuollut aikojen saatossa. Tämä on totta, mutta vain osa totuudesta. Maapallolla on nykytiedon valossa ollut viisi suurta sukupuuttoaaltoa, viimeisin niistä 65 miljoonaa vuotta sitten, jolloin dinosaurusten aika päättyi. Jokainen aalto on aiheuttanut suuren loven biodiversiteettiin, mutta kokonaisuutena monimuotoisuus on ollut kasvavaa. Eikö ihmisen aiheuttamaa kuudetta aaltoa voisi ajatella vain yhtenä lovena maapallon historiassa? Wilsonin mukaan ei. Keskimäärin jokaisen loven paikkaamiseen on mennyt luonnolta 10 miljoonaa vuotta, joka on meidän kvartaalimaailmassa käsittämättömän pitkä aika. Lajimme tuhokyky on niin suuri, että pystyisimme nykymenolla muutamassa vuosikymmenessä tuhoamaan luonnon tekemän miljardien vuosien kehitystyön. Suurehkona, ravintoketjun huipulla olevana nisäkkäänä muiden lajien kärsimys on ennen pitkää omaa kärsimystämme. Toisessa kieltäytymisen vaiheessa kysytään, että mihin oikein tarvitsemme niin paljon lajeja? Etenkin, kun suuri osa on elämämme kannalta täysin merkityksettömiä ötököitä, sieniä ja muita iljettäviä organismeja? Wilson muistuttaa, että 100 vuotta sitten ennen nykyisen luonnonsuojeluajattelun leviämistä, ihmiset suhtautuivat samalla välinpitämättömyydellä lintuihin ja nisäkkäisiin. Tutkimusten valossa juuri ruohonjuuritason madot ja ötökät ovat äärettömän tärkeitä ekosysteemien tuottavuuden ja hyvinvoinnin kannalta. Suurempi monimuotoisuus korreloi korkeana tuottavuutena ja kykynä sietää ympäristön heikkenemisestä johtuvia ongelmia. Kolmannessa vaiheessa ihmiset voivat olla halukkaita suojelemaan lajeja, mutta kysyvät eikö tätä voisi tehdä laittamalla muutamia yksilöitä ja lajeja eläintarhoihin ja kasvitieteellisiin puutarhoihin?  Tämä ajattelu heijastelee kyvyttömyyttä ymmärtää, kuinka monimutkainen vuorovaikutusten verkko biodiversiteetti on. Yksittäisten lajien suojelu ei auta, jos samaan aikaan niiden olemassaolon mahdollistava ympäristö ja muu lajisto tuhoutuu. Eläintarhan häkissä suojeltu jääkarhu saattaa olla yleisövetonaula, mutta luonnonsuojelun kannalta melko mitätön toimenpide. Ekosysteemipalvelut ovat osiensa summa, ja niiden toiminta edellyttää monimuotoisuutta kaikilla tasoilla. Ihmisten tulisi ymmärtää, että ilman monimuotoisuutta ei oman lajimmekaan edellytykset ole kovin ruusuiset. Ja tästä syystä tulisi olla huolissaan kaikista elollisen luonnon hyvinvointiin ja monimuotoisuuteen liittyvistä ongelmista.

Wilson toteaa, että loppuen lopuksi paraskaan ulkoinen selitys ei ole riittävä, vaan lajina meidän tulisi katsoa itseämme peiliin.

"The clinching argument for the protection of species, however, may in the end be moral. Homo sapiens is a brilliant and proud citizen of the biosphere, but Earth is where we originated and will stay. Who are we to destroy the planet's Creation? Each species around us is a masterpiece of evolution, exquisitely adapted to its environment. Species existing today are thousands to millions of years old. Their genes, having been tested by adversity over countless generations, engineer a staggeringly complex mix of biochemical devices that promote the survival and reproduction of the organisms carrying them.[...] It is a failing of our species that we ignore and even despise the creatures whose lives sustain our own." (lihavointi kirjoittajan)