perjantai 22. syyskuuta 2017

Millainen Suomen 2030 ilmasto -ja energiapoliitiikka pitäisi olla?


Sipilän hallitus julkaisi viime syksynä suunnitelman  vuoteen 2030 asti vaadittavien päästövähennysten toteuttamisesta (2016 energia -ja ilmastostrategia). Suunnitelmaa on täydennetty ja tarkennettu syksyn aikana ilmastolain edellyttämällä keskipitkän aikavälin ilmastosuunnitelmalla (KAISU). 

Hallituksen linjauksia on käsitelty viime kuukausina runsaasti tiedotusvälineissä. Olen itse käynyt kymmeniä keskusteluja aiheesta ja yleensä tehtyjen valintojen riskien ja kustannusten esiin nostamisen jälkeen minulta kysytään: "Kuulostaa perustellulta, mutta mikä olisi sinun vaihtoehtosi?” Yritän vastata tässä blogikirjoituksessa esitettyyn kysymykseen. 

Alla kehitysehdotukseni tiivistetysti, niille jotka eivät jaksa tai ehdi lukea koko kirjoitusta.

1. Päästötavoitteita pitäisi arvioida niiden nettovähennysten näkökulmasta (ei EU-lainsäädännön kolmessa pilarissa) ja siksi päästöjen ja nielujen välinen nollasummapeli pitäisi muuttaa tavoitteeksi vähentää päästöjä ja kasvattaa nieluja. Tämä edellyttää hiilinielujen väliaikaisen pienenemisen täysimääräistä huomioimista laskentasäännöissä ja ohjauskeinoja, joilla maankäytön (sekä metsä -että maataloudessa) hiilinieluja voidaan kasvattaa. 

2. Nyt valituilla toimilla hallitus lisää tietoisesti biomassan lisääntyvään käyttöön liittyvää sääntely -ja kustannusriskiä painottamalla biopolttoaineiden osuuden kasvattamista liikenteessä, lämmityksessä ja työkoneiden käytössä. Yhteensä biopolttoaineilla on suunniteltu saavutettavan 2,1 Mt eli 39 % kaikista ei-päästökauppasektorin vuoteen 2030 ulottuvista päästövähennyksistä. Valitsemalla kustannustehokkaammat toimet (kohta 3) Suomi voi itse jo nyt vaikuttaa edellä kuvattujen riskien todennäköisyyteen, tasapainottaa eri sektoreille kohdistuvaa kustannusrasitusta ja ohjata kokonaisuutena yhteiskuntaa kohti pitkän aikavälin hiilinegatiivisuutta. 

3. Hallituksen päästövähennystoimien kustannus on arvioitu tehdyissä vaikutusarvioissa 900 M eur suuruiseksi – sama lopputulos saataisiin lähes viisi kertaa halvemmalla (170 M eur) nostamalla öljylämmityksen ja maatalouden päästötavoitteita. Ohjauskeinoina tulisi käyttää ensisijaisesti hiilen hinnoittelua eri muodoissaan (esim. verotus, päästökauppa) eikä ohjaamalla tukia yksittäisiin teknologisiin ratkaisuihin. Erityisesti öljylämmityksen osalta tämä voisi olla tehokasta, kuten Ruotsin esimerkki osoittaa. Maatalouden päästövähennyksiä voitaisiin toteuttaa tukia vähentämällä päästöjä eniten tuottavista tuotantomuodoista ja uudelleen kohdentamalla niitä hiilensidontaan kannustaviin käytäntöihin.

Hallituksen päästövähennystoimet, niiden tuottama vähennys ja biopolttoaineiden osuus 



(*huom. rakennusten erillislämmityksessä ja työkoneissa ei ole eroteltu bio-osuuden ja muiden toimien osuutta)


***

Niille, joilla on aikaa lukea koko kirjoitus: avaan aluksi omat näkemykseni ilmasto -ja energiapolitiikan tekemisen periaatteista, koska politiikassa on kyse valinnoista.

1. Päästövähennyksillä on kiire ja nyt tehtävät valinnat heijastuvat pitkän aikavälin kehitykseen – Suomen pitää saavuttaa hiilineutraalius ja sen jälkeen negatiiviset päästöt Pariisin sopimuksen tavoitteen saavuttamiseksi. Päästöjen ja nielujen erillinen tarkastelu EU:n lainsäädännön kautta ei riitä, vaan kumpaakin tarvitaan yhtäaikaisesti. Päästöjen vähentäminen tarkoittaa ilmakehään päätyvien kasvihuonekaasujen nettomääräistä vähennystä, ei sitä miten EU:n ilmasto -ja energiapolitiikkkaa on jaoteltu poliittisesti (päästökauppa, ei-päästökauppasektori, maankäyttö ja metsät). Erityisesti biomassan hyödyntämisellä on sektorit ylittäviä vaikutuksia, jotka pitää huomioida täysimääräisesti toimien vaikuttavuutta arvioitaessa. Vuoteen 2030 ulottuvalla aikavälillä pitäisi huomioida myös selkeämmin polkuriippuvuuden riski sekä kunnianhimon että keinojen suhteen. Monilla sektoreilla nyt tehtävät valinnat heijastuvat vuoteen 2050 asti. Energiantuotannossa, rakennuksissa ja liikenteessä tehtävät investoinnit ja kalusto on pitkälti vielä käytössä silloin. Lyhyen aikavälin ratkaisut voivat osoittautua kalliiksi ja tai vaikeasti peruttaviksi. 

2. Päästöjen vähentäminen tulisi olla ensimmäinen (ja ainoa) tavoite  - mitä enemmän asetamme rinnakkaisia ja jopa ristiriitaisia tavoitteita, sitä enemmän itse tavoite eli päästöjen vähentäminen jää taka-alalle. Tämä koskee erityisesti tiettyjen teknologisten ratkaisujen suosimista (uusiutuvat, energiatehokkuus jne.) ja ilmastopoliitikan kautta haettavia kasvu/vienti/työllisyyspyrkimyksiä. EU-tasolla näistä ollaan yritetty päästä 2030-tavoitteissa irti ja Suomen ei kannata kansallisesti rakentaa päällekkäisyyttä. Energia -ja ilmastostrategiassa on päästövähennyksille rinnakkaisia tavoitteita, kuten uusiutuvien osuus, omavaraisuus, hiilen käytöstä luopuminen, tuontiöljyn puolittaminen ja liikenteen uusiutuvien polttoaineiden osuuden kasvattaminen. Näin moni rinnakkainen tavoite syö tehtävien päätösten yksinkertaisuutta ja johdonmukaisuutta sekä lisää  riskiä osaoptimoinnille ja lisääntyville kustannuksille. 

3. Päästöjä pitäisi vähentää siellä missä se on kustannustehokkainta. Pitkällä aikavälillä Suomen pitää olla hiilinegativiinen ja kaikkien sektoreiden pitää päästä päästöissä mahdollisimman lähelle nollaa. Tämä tarkoittaa, että toimet tulevat ennemmin tai myöhemmin koskemaan kaikkia liikenteestä ja maatalouteen. Hiilinegatiivinen Suomi tulee näyttämään huomattavasti erilaiselta ja meidän olisi rehellistä myöntää, että prosessissa tulee olemaan yksittäisiä voittajia ja häviäjiä. Valtion tehtävänä on olla pro market ja ajatella koko yhteiskunnan etua, ei pro business ja keskittyä yksittäisten yritysten tai toimialojen tukemiseen, jos on selvää että niiden liiketoiminta ei kykene siirtymään kohti nollapäästöisyyttä. Paras tapa tähän pro market ajatteluun olisi asettaa päästöjen negatiivisille ulkoisvaikutuksille hiilen hinta joko päästökaupan tai verotuksen kautta.


Näistä periaatteista johtamalla voimme sitten lähteä tutkimaan hallituksen 2030-energia ja ilmastostrategiaa. Mitä nyt tehdään? Toteutuvatko edellä mainitut kolme periaatetta? Jos ei, niin mitä pitäisi tehdä? Katsotaan ensin lukujen valossa mikä Suomen tavoite on ja millä keinoilla siihen aiotaan päästä.




Ongelma nro 1: päästöt eivät nettomääräisesti vähene vuoteen 2030 mennessä lisääntyvien hakkuiden takia


Täyttääkseen EU-velvoitteen Suomen pitää vähentää päästöjä n. 6 miljoonaa tonnia nykykehitykseen verrattuna. Keskeinen toimi on liikenteessä saavutettavat päästösäästöt, jotka tuottavat yli puolet kokonaistavoitteesta. Hallituksen tavoite nojaa pitkälti fossiilisten polttoaineiden korvaamiseen biomassan energiakäytöllä. Biopolttoaineita suunnitellaan käytettäväksi sekä liikenteessä että asuntojen lämmityksessä. Biomassan hyödyntäminen on vuoden 2030 aikajänteellä nollasummapeliä. Lisääntyvät hakkuut vähentävät hiilen sidontaa ja tästä syystä Suomen nettopäästöt eivät vähene käytännössä lainkaan (v. 2014 38 Mt - v.2030 36-39 Mt)




Ongelma nro 2: päästövähennykset ovat kalliita ja painottuvat muutamiin toimiin lisäten niihin liittyviä riskejä


tiistai 13. kesäkuuta 2017

Öljyä riittää, mutta kuinka kauan sitä tarvitaan? Eri skenaariot tarkastelussa.



  • Öljyn kulutus on kolminkertaistunut 1960-luvulta. Monet olettavat kysynnän kasvavan tasaisella tahdilla myös tulevina vuosikemmeninä. 
  • Talouskasvun laadullinen muutos, teknologia ja ilmastopolitiikka voivat kuitenkin aiheuttaa historiallisen käänteen öljyn kulutuksessa
  • Arviot öljyn kysyntähuipusta vaihtelevat merkittävästi. Kansainväliset öljy-yhtiöt ennustavat huippua aikavälillle 2030-50, eurooppalaiset yhtiöt nopeammin kuin amerikkalaiset
  • Vaihtoehtoiset ennusteet olettavat kysyntähuipun tapahtuvan huomattavasti aikaisemmin, jopa 2020 mennessä
  • Tulevaisuuden ennustaminen on lähes mahdotonta, mutta hajonta osoittaa, että riski väärin arvioiduille kysyntäennusteille on merkittävä


Maailmantalous pysyy liikkeessä öljyn avulla ja sitä pidetäänkin hyvällä syyllä yhtenä ihmiskunnan  kriittisimmistä resursseista. Öljyn saatavuus ja hinta määrittävät yritysten tuottoja, valtioiden budjetteja ja kulutustuotteiden hintoja. 


Ihmiskunta käyttää päivittäin yhteensä 95 miljoonaa barrelia öljyä ja se on kiinteä osa lähes kaikelle sitä mitä ihmiset arjessaan tarvitsevat liikkumisesta ruoantuotantoon. On kuitenkin yksi asia, joka nousee öljyn kulutuksessa ylitse muiden: liikenne. Maailman autot, moottoripyörät, rekat, lentokoneet ja laivat kuluttavat yli puolet kaikesta öljystä. On selvää, että ilman öljyä maailmantalous sekä ihmisten ja tavaroiden liikuttelu eri muodoissaan olisi mahdotonta.

Historiallisesti öljynkulutus on kasvanut vahvasti globaalin talouskasvun kanssa samassa tahdissa. Viime vuosikymmeninä öljynkulutuksen kasvu on ollut päätähuimaavaa. 1960-luvulla luku oli 30 miljoonaa barrelia päivässä. 2010-luvulla päivässä käytetyn öljyn määrä on kolminkertaistunut. 

Öljyn kohdalla suurin kysymys on ollut pitkään onko raaka-ainetta saatavissa riittävästi kattamaan kasvava kysyntä (ns. peak oil-keskustelu). Öljy-yhtiöiden valitseman liiketoimintastrategian keskeisenä oletuksena on ollut tasaisesti ja loputtomiin kasvava öljyn kysyntä. Viime vuosina keskusteluun on noussut kuitenkin päinvastainen näkemys. Entä jos öljyn kysyntä kääntyy nopeasti laskuun (ns. peak oil demand)?

Öljyfirmojen ja alan analyytikoiden keskuudessa kysymys on saanut paljon huomiota. Yksimielisyys on, että kulutuksen kasvu hidastuu ja kääntyy jossain vaiheessa jopa laskuun, mutta suurin ja taloudellisesti arvokkain on kysymys koska tämä historiallinen muutos tapahtuu ja mitkä sen vaikutukset tulevat olemaan? 

Öljyn kysynnän perusoletukset


Aloitetaan kysymyksen tarkastelu matemaattisista perusteista. Öljynkulutuksen kasvu liikenteessä riippuu kahdesta muuttujasta: mikä on autojen osuus kaikista liikutuista kilometreistä (autojen määrä x ajetut kilometrit per auto) sekä autojen polttoainekulutuksesta (mitä tehokkaampi auto, sitä vähemmän kulutusta). Kertomalla nämä tekijät keskenään saadaan luku, joka kertoo kulutetun polttoaineen määrän. 

perjantai 7. huhtikuuta 2017

Tiedätkö miten ilmastonmuutos vaikuttaa eläkkeeseesi? Taloudelliset riskit lähemmässä tarkastelussa.



Taloustieteilijät ja sijoittajat ovat viimeisen vuoden aikana aloittaneet toden teolla ilmastonmuutoksen synnyttämien taloudellisten riskien tuomisen julkiseen keskusteluun. Riskien ymmärtäminen ja määrällinen arviointi nähdään yhtenä tärkeimmistä ja kiireisimmistä tehtävistä rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta.

Asiaa voi olla vaikea uskoa, jos seuraa maailman suurimman kansantalouden ja sen johtajan Donald Trumpin viimeaikasta toimintaa. Trumpin hallinnon pyrkimys on ollut vähätellä ja heikentää ymmärrystä ilmastonmuutoksen riskeistä ja rampauttaa Obaman ilmastopolitiikan saavutuksia. Trumpin toiminnassa on kyse pyrkimyksestä kieltää koko ilmasto-ongelman olemassaolo. Tämä näkemys ei ole ainoastaan lyhytnäköistä vaan myös vaarallista, vaikka näkökulma olisikin puhtaan itsekäs ”America First”. Edes maailman suurin talousmahti ei voi paeta niitä fyysisiä ja taloudellisia fundamentteja, joita ilmastonmuutokseen liittyy.

Trumpin hallinnon toimet asettuvat kuitenkin mielenkiintoiseen kontrastiin, kun katsoo miten sijoittajat ajattelevat tilanteen vaikuttavan niihin. Maailman suurin varainhoitaja Blackrock totesi raportissaan viime vuonna, että sijoittajien (ja poliitikkojen) henkilökohtaiset näkemykset ilmastonmuutoksesta ovat merkityksettömiä. Konsensus on, että muutos on vääjäämätön ja tästä syystä yksittäisten toimijoiden ajattelulla ei ole enää merkitystä.

Ilmastonmuutoksen negatiiviset vaikutukset näkyvät jo, valtiot säätävät lakeja ongelman ratkaisemiseksi ja yritykset yrittävät kuumeisesti miettiä vähähiiliseen talouteen siirtymisen taloudellisia mahdollisuuksia. Materiaalinen riski konkretisoituu sijoittajille sekä luonnonilmiöiden että sääntelyn kautta. Hyvä esimerkki tästä on ollut amerikkalaisten energiayhtiöiden vaimea reaktio Trumpin lupauksiin tuoda kivihiili takaisin energiapalettiin. Suurin osa yhtiöistä on todennut, että presidentin päätöksillä ei ole vaikutusta heidän pitkän aikavälin investointisuunnitelmiinsa, koska näkemys riskeistä ja mahdollisuuksista on muuttunut pysyvästi.

Konsensus on siis Trumpista huolimatta melko yhtenevä: ilmastonmuutos on riski maailmantaloudelle kahdella tavalla. Ensinnäkin jatkuva lämpeneminen tuottaa fysikaalisia negatiivisia vaikutuksia (physical risk), jotka aiheuttavat taloudellisia tappioita ja heikentävät tulevaisuuden tuotto-odotuksia. Toinen ja ehkä merkittävin on ilmastonmuutoksen aiheuttama siirtymäriski (transition risk), joka liittyy siihen miten ja kuinka nopeasti maailmantalous ja investointivirrat käännetään ilmastotieteen edellyttämälle vähähiiliselle polulle. Ilmastonmuutoksen pysäyttäminen tarkoittaa, että merkittävä osa maapallon fossiilivarannoista pitää jättää hyödyntämättä ja tämä puolestaan tarkoittaa huomattavaa taloudellisen varallisuuden uudelleenarvottamista.

Pelkästään energiasektorin osalta IEA on arvioinut, että ilmastotavoitteiden saavuttaminen edellyttää fossiili-investointien vähentämistä 16 biljoonalla ja vastaavasti vähähiilisten teknologioihin suuntautuvia 24 biljoonan lisäinvestointeja 2040 mennessä. Hintojen voimakas heilahtelu ei ole välttämättä haitallista (sitä tapahtuu koko ajan), mutta tämän mittaluokan uudelleenallokaatio tarkoittaa, että a) sijoittajakentällä tulee olemaan sekä voittajia ja häviäjiä, b) koko rahoitusjärjestelmän näkökulmasta muutostilanteessa on merkittävä systeeminen riski.

Biljoonaluokan kysymys on millä aikataululla siirtymä vähähiiliseen talouteen tapahtuu ja mitkä rahoitusjärjestelmän osat ovat vaarassa tämän muutoksen keskellä. Bank of Englandin Mark Carney on puhunut ”tragedian horisontista”, joka tarkoittaa sitä, että pitkän aikavälin riskit eivät näy sijoitusten nykyhinnoissa. Mitä pidemmälle sijoitusten tuotto-odotukset lasketaan, sitä suurempi on riski sille, että ne ovat pielessä. Tämä on syy miksi ilmastonmuutos kiinnostaa erityisesti eläkerahastoja, joilla on vuosikymmenien sijoitushorisontti ja merkittävä yhteiskunnallinen tehtävä eläkejärjestelmän osana.

Miten ongelmaan voitaisiin sitten puuttua? Tietopohja ja menetelmät tämän mittaluokan riskiarvioon on vielä alkutekijöissään, mutta onneksi kehitystyötä tehdään kiihtyvällä tahdilla. Luottoluokittajat lisäävät ilmastoriskien painoarvoa maiden luottoluokitusten suhteen, rahoitusvakautta valvovat toimijat pyrkivät lisäämään sijoitusten läpinäkyvyyttä ja erilaiset organisaatiot arvioivat sijoittajien ilmastoriskejä. Haasteena on käytettävissä olevan datan ja metodologioiden puutteet ja perustavanlaatuisena kysymyksenä se, miten päästöjen vähentämiseksi tarkoitettu lainsäädäntö astuu voimaan tulevaisuudessa. Tilannetta vaikeuttaa lisäksi rahoitusjärjestelmän monimutkaisuus ja vuorovaikutussuhteet. Suorien sijoitusten lisäksi tulee huomioida epäsuorat vaikutusketjut ja toimijoiden keskinäisriippuvuudet.

Hiljattain julkaistu tutkimus tuo uutta valoa ilmastoriskien arviointiin sekä koko rahoitusjärjestelmän että sen osien ja vuorovaikutussuhteiden kautta. Tutkijaryhmän tavoitteena oli yhdistää olemassa olevia toimija -ja sektorikohtaisia riskiarvioita ja luoda sitä kautta kokonaiskuva ilmastopolitiikan vaikutuksista koko rahoitusjärjestelmässä. Tulokset ovat monella tapaa erittäin mielenkiintoisia ja arvokkaita ilmastoriskien kvantifioimiseksi.

Sijoittaryhmästä riippuen fossiilisiin polttoaineisiin liittyvät suorat sijoitukset ovat vähäisiä, 4-13 % riippuen toimijasta. Ongelman mittakaava monikertaistuu, kun tarkastellaan ilmastopolitiikan kannalta merkittäviä ja hiilijalanjäljeltään suuria sektoreita. Arvion mukaan 36-48 % maailman sijoitusvarallisuudesta liittyy suorasti tai epäsuorasti paljon päästöjä tuottaviin toimintoihin. Tämän päälle tulee vielä rahoitusjärjestelmän toimijoiden keskinäiset vuorovaikutussuhteet, jotka nostavat osuutta 13-25 %. Nämä suhteet vahvistavat sekä positiviisia että negatiivisia shokkeja, kuten on nähty esimerkiksi finanssikriisin kohdalla. Erityisesti eläkeyhtiöt ovat haavoittuvaisia epäsuorille riskeille.

Sijoittajien pääomien jakautuminen ilmastopolitiikan kannalta merkittävien sektoreiden suhteen

Yhteenlaskettuna ilmastoriskille alttiit suorat ja epäsuorat sijoitukset ovat siis välillä 53 - 86 % kaikista pääomista. Ei ole liioiteltua puhua ilmastonmuutoksen suhteen uudesta finanssikriisin mahdollisuudesta, jos kokonaistilanne riskien suhteen ei ole läpinäkyvä ja oikein hinnoiteltu.  Hieman yllättävä havainto on, että isoin riski sijoittajille on energiainteinsiiviset toimialat ja rahoitusmarkkinat, eikä usein eniten huomioita saava fossiiliyhtiöihin kohdistuvat suorat sijoitukset.

Toinen mielenkiintoinen stressitestien kohde ovat pankit, ja tässä tapauksessa eurooppalaiset pankit. Tutkijaryhmä otti tarkasteluun suurimmat eurooppalaiset pankit ja käyttivät kehittämäänsä menetelmää arvioidakseen millaisia taloudellisia tappioita energiayhtiöihin kohdistuva ilmastoshokki niille aiheuttaisi.

Tutkimuksen mukaan pankkien suorat sijoitukset fossiili -ja energiayhtiöihin on pieni ja aiheuttaisi enimmillään 7 % tappiot pankeille. Tappiot olisivat merkittäviä omistajille, mutta eivät suoranaisesti uhkaisi koko pankkijärjestelmän vakautta toteutuessaan. Pankkien välillä on myös suuria eroja. Osa pankeista kärsisi merkittävästi tappioista, jotka realisoituvat niiden suorien sijoitusten kautta (Deutsche Bank, Nordea...). Toisille pankeille tappiot tulisivat enimmäkseen tai pelkästään pankkien välisten velkasuhteiden kautta (Credit Agricole, Credit Industriel...). Tuloksissa näkyy kaksi tekijää. Eurooppalaisilla pankeilla on melko vähän pääomasijoituksia suhteessa niiden taseeseen ja lainakannassa painottuvat asunnot ja kiinteistöt.

Eurooppalaisten pankkien suorat ja epäsuorat tappiot fossiili -ja energiayhtiöiden suhteen

Tutkimuksen johtopäätökset ovata selkeitä ja linjasssa aikaisemmin tehtyjen vastaavien arvioiden kanssa. Mitä pidempi on sijoitushorisontti, sitä tärkeämpää on ennakoida ja varautua muutokseen. Eri puolilla käynnissä oleva työ (ml. G20-maiden Financial Stability Boardin alla tehtävä työ) ilmastoriskien läpinäkyvyyden ja kvantifioinnin parantamiseksi on erittäin tärkeää, mutta sekään ei yksinään riitä riskien hallinnan välineenä. Varhaisessa vaiheessa käynnistyvä ja helposti ennakoitava  ilmastopolitiikka on sijoittajien ja rahoitusjärjestelmän vakauden kannalta paras, ja mahdollistaa omaisuusluokkien arvon hallitun muutoksen. Vastaavasti myöhään aloitettu ja poukkoileva toiminta voi vaarantaa koko rahoitusjärjestelmän toiminnan ja aiheuttaa merkittäviä tappioita.